Valtimoahtautumien ja tukosten kehittyminen

Lue myös Triglyseridit ja C-vitamiinin puutos (Lähde: Thomas E Levy, Stop America's #1 Killer)

Valtimoahtautumien ja tukosten kehittyminen
(Lähde: Thomas E Levy, Stop America's #1 Killer...)

Jotta voisitte täysin ymmärtää, miksi  valtimoahtautumat kehittyvät, teillä täytyy olla kohtuullinen käsitys normaalin verisuonen anatomiasta. Teidän on myös tarpeen tietää, mitä normaalin verisuonen muodostumiseen ja ylläpitoon vaaditaan. Teillä saattaa olla houkutus ohittaa tämä “tekninen” tieto, mutta on suunnattoman hyödyllistä ymmärtää tässä esitetyt seikat.

Normaali valtimo
Tässä tarkastelussa rajoitutaan kehon suurimpiin verisuoniin, valtimoihin ja pienimpiin, hiussuoniin. Nämä molemmat verisuonityypit ovat erittäin merkittäviä tekijöitä valtimonkovettuman kehityksessä. On myös tärkeä ymmärtää, että kehon valtimot ovat niitä verisuonia, jotka toimittavat verta pois sydämestä. Veren pumppaamiseen tarvittava verenpaine kauimpana sydämestä oleviin kudoksiin aiheuttaa suuren rasituksen valtimoverenkierrolle suurimman rasituksen kohdistuessa lähellä sydäntä oleviin suurimpiin valtimoihin.

Näiden valtimosuonien läpimitta pienenee asteittain, kunnes ne muuttuvat hiussuoniksi. Hiussuonet ovat niin pieniä, että verisolut voivat läpäistä ne vain peräkkäin. Kun veri jatkaa kulkuaan hiussuonissa, verisuonien koko vähitellen kasvaa ja ne muuttuvat laskimoiksi verenkierron laskimopuolella. Laskimojärjestelmä palauttaa veren sydämeen ja keuhkoihin hapetettavaksi ja jaettavaksi kaikkialle kehoon valtimoverkoston kautta.

Suurimmalle verenpaineelle altistuneet suonet, valtimot, ovat alttiimpia valtimonkovettumille.
Valtimoverenkiertoon verrattuna laskimojärjestelmä vaatii paljon vähemmän verenpainetta siirtämään verta takaisin sydämeen. Valtimoiden paljon suurempi verenpaine on todennäköisesti yksi tärkeimmistä syistä, miksi valtimot ovat paljon alttiimpia paksuuntumiselle, mikä myöhemmin johtaa ahtautumiin ja tukoksiin. Todellisuudessa kovettumia kehittyy eniten suurimmissa valtimoissa ja suurimmat valtimot ovat niitä verisuonia, joiden täytyy selviytyä suurimmasta verenpaineesta.

Kun valtimot pienenevät ja lopulta supistuvat hiussuoniksi, myös näiden suonien verenpaine laskee vähitellen. Pienempiin valtimoihin kehittyy paljon vähemmän kovettumia ja tätä tautia nähdään harvoin hiussuonitasolla. Näin ollen korkea verenpaine näyttää suoraan liittyvän valtimonkovettumaan ja on todennäköisesti yksi ensisijaisimmista tekijöistä sen kehittymisessä.

Normaalin valtimon anatomia on melko yksinkertainen (Ross, 1992). Valtimoseinämän paksuus muodostuu kolmesta peruskerroksesta: sisäkerros, keskikerros ja ulkokerros. Sisäkerros (sisäkalvo) on verenvirtausta ympäröivä sisäkerros ja se muodostuu ensisijaisesti ohuesta sidekudoskerroksesta, jonka sisäpuolella on solukerros (endoteeli), joka on suoraan kosketuksessa vereen.
Tämä ohut sidekudoskerros muodostuu ensisijassa peruskalvosta, joka sisältää prosentuaalisesti paljon sidekudosta.

Sitten alkaa seuraava verisuonen seinämän osa, keskikerros. Keskikerros muodostuu lähinnä sisäkerrosta olevista joustavista kuiduista. Seuraavaksi on paksu kerros sileitä lihassoluja, jotka sisältyvät toiseen joustavien kuitujen ulkokerrokseen. Koko tässä lihaskerroksessa esiintyy myös sidekudosta. Kolmantena ja uloimpana verisuoniseinämänä on ulkokerros. Ulkokerros muodostuu tiiviistä rakenteesta, joka sisältää joustavia kuituja, sileitä lihassoluja ja lukuisia fibroblasteja.

Fibroplastit ovat soluja, jotka voivat erikoistua ja lisääntyä tuottaen monia erilaisia sidekudoksia mukaan lukien nivelrustoa, sidekudosta, luustoa, jänteitä sekä muita rakennetta tukevia kudoksia.
C-vitamiinin puutos ei vain hidasta tai pysäytä fibroblasteja tuottamasta sidekudosta ja tiettyjä muita proteiineja, vaan se saa kypsät, toimintakelpoiset fibroblastit muuttumaan epäkypsiksi fibroblasteiksi, joilta puuttuu kudosspesifisiä toimintoja (Gould, 1963). Tämä C-vitamiinin puutoksen vaikutus saattaa myös esittää hyvin tärkeää osaa useiden syöpätyyppien synnyssä.

Verisuonia muodostavia soluja ympäröi solujen välinen sidosaine, joka tunnetaan perusaineena.
Perusaine on laasti, joka pitää monet kehon kudokset koossa. Koostumukseltaan se on olennaisesti samanlainen kuin peruskalvo ja toimii geelimäisenä tukirakenteena, jossa sidekudossolut ja -kuidut sijaitsevat.

Perusaine sisältää suuren määrän hyvin suuria molekyylejä, jotka tunnetaan glykoproteiineina. Glykoproteiinit muodostuvat proteiinista ja hiilihydraatista, jotka C-vitamiinin kanssa muodostavat paksun geelin (polymerisaatio), joka toimii “sidosaineena” sitoen useimmat kehon solut yhteen.

C-vitamiini on välttämätön solujen välisen sidosaineen tuottamiselle ja ylläpidolle. Tämä sidosaine pitää valtimot vahvoina ja ehjinä.

Useilla tutkijoilla (Clark ja Clark, 1918 ja 1933; Laguesse, 1921; Bensley, 1934; McMasters ja Parsons, 1939) oli käsitys, että perusaineella on tällainen geelimäinen koostumus.

C-vitamiini on välttämätön tällaisen solujen välisen sidosaineen (Pauling, 1983) ylläpidolle ja kestävyydelle. Solujen välisten molekyylien yhteen kytketty geelimäinen luonne on yleensä optimaalinen, kun C-vitamiinitaso on optimaalinen. Kun C-vitamiinista on puutos, kytkökset ovat katkenneet ja perusaineen ja perussolujen välinen sidosaine menettää geelimäisen ominaisuutensa ja muuttuu löysäksi, juoksevaksi ja vesimäiseksi.
Wolbach ja Howe (1926) raportoivat tämän perusaineen geelimäisen koostumuksen katoamisesta C-vitamiinin puutoksesta johtuen. Myös Kefalides (1968) totesi, että verisuonien peruskalvot näyttivät sisältävän proteiinia, joka on hyvin vastaavaa tai täysin samanlaista kuin luuston sidekudos. Tutkiessaan soluviljelmää hiirillä Priest (1970) huomasi, että C-vitamiini edisti peruskalvon muodostumista, kun taas keripukkitilat rajoittivat sitä.

Berenson (1961) esitti asian toisin todetessaan “että sidekudosta muodostavien yksiköiden biokemia on ensiarvoisen tärkeä sydänverisuonien eheyden ylläpidossa.”

C-vitamiinin on osoitettu hajottavan “solujenvälistä sidosainetta” hiukkasiksi, jotka “vuotavat” vereen.
Gersh ja Catchpole (1949) esittivät, että veren glykoproteiinien määrä heijastaa suoraan solujen välisen sidosaineen tilaa tai terveyttä. Suurempien glykoproteiinien määrän katsottiin heijastavan heikompaa tilaa tai suurempaa epänormaaliutta.

Hieman myöhemmin Pirani ja Catchpole (1951) esittivät, että “geelimäisyyden menettäneet” (ungelled) solujen välisestä sidosaineesta peräisin olevat molekyylit (eli pirstaloituneet glykoproteiinit) pääsivät helposti vereen, kun niiden eheys oli hajonnut C-vitamiinin puutoksesta johtuen. He osoittivat, että joko akuutista tai kroonisesta keripukista kärsivillä marsuilla nämä molekyylit olivat koholla veressä. Edelleen he osoittivat, että C-vitamiinin antaminen alensi niiden tasoja veressä. Tästä voi päätellä suoraan, että C-vitamiini oli palauttanut solujen välisen sidosaineen eheyden eivätkä pienemmät, aikaisemmin hajonneet glykoproteiinit enää “vuotaneet” vereen.

C-vitamiinin on osoitettu vähentävän “solujen välisen sidosaineen” hiukkasten “vuotamista” vereen.
 Fisher et al. (1991) totesivat, että fibroblastit tarvitsevat C-vitamiinia sekä glykoproteiinien että sidekudoksen tuottamiseen. Tämä suhteellisen tuore tutkimus auttaa vahvistamaan Wolbachin ja Howen (1926), Gershin ja Catchpolen (1949), ja Piranin ja Catchpolen (1951) suorittaman varhaisemman tutkimuksen. Siinä osoitettiin, että C-vitamiini on välttämätön ylläpitämään glykoproteiinia sisältävän perusaineen eheyden.

Kun solujen välinen sidosaine valtimoissa muuttuu vesimäiseksi C-vitamiinin puutteen takia, valtimonkovettuman ensimmäinen vaihe on alkanut.
Kaikki valtimoseinämän kolme kerrosta edellyttävät normaalia kollageenin muodostumista ja säilymistä vahvana.
Varhaisessa vaiheessa, kun muutoksia on tapahtunut vasta vähän, prosessi voidaan estää täysin hyvin lyhyessä ajassa kunnollisella C-vitamiinitäydennyksellä. Kun kovettuma on edennyt pidemmälle, se on vielä korjattavissa, vaikka korjautumista tapahtuu vähemmän ja siihen vaadittava aika tahtoo olla pidempi.

Toinen tärkeä seikka omaksuttavaksi tästä lyhyestä anatomialuennosta koskien valtimoseinämää on se, että seinämän kaikkien kolmen kerroksen tulee olla sidekudokseltaan normaaleja.

C-vitamiini on ehdottoman välttämätön normaalille sidekudoksen muodostumiselle koko kehossa (Gould, 1958; Ohlwiler et al., 1960; Barnes, 1969). Lisäksi riittävät määrät C-vitamiinia ovat välttämättömiä ylläpitämään sidekudosta, joka alun perin kehittyi C-vitamiinipitoisuuden ollessa riittävä. Kaikissa kehon soluissa ja kudoksissa tapahtuu muutoksia ja aineenvaihduntaa, jotka tarvitsevat jatkuvan ravinteiden saannin, erityisesti C-vitamiinin.

C-vitamiinia tarvitaan normaalille sidekudoksen tuotannolle ja ylläpidolle koko kehossa. Sidekudokset ovat runsaimmin esiintyviä proteiineja kehossa. Ne muodostava kaikkiaan noin 30 % kehon proteiineista. Sidekudoksen tärkein yksittäinen ominaisuus on todennäköisesti se, että se on luonteeltaan fyysisesti jäykkä, vahva. Tämä ominaisuus kirjaimellisesti merkitsee, että sitä sisältävä kudos on mekaanisesti vahva, ei rikkoudu.

Merkittäviä määriä sidekudosta sisältäviä kudoksia ovat jänteet, nivelsiteet, sarveiskalvo, mykiö, iho, luusto, hampaat, nivelrusto, sydänläpät, verisuonet, sileät lihakset, peruskalvot, maha ja jotkin elimet. Sidekudos on myös tärkeä rakenneosa monissa soluja ympäröivissä kudosväleissä (solun ulkoinen tukirakenne, missä on myös perusainetta), missä se ei ole järjestäytynyt määrätyiksi kudostyypeiksi, jotka mainittiin edellisessä kappaleessa.

Toinen valtimoston puoli, joka liittyy valtimotukosten myöhempiin vaiheisiin, on hiussuoniverkosto. Hiussuonia kehittyy pitkälle edenneisiin, merkittävän kokoisiin valtimotukoksiin, jotta tukokset saisivat itselleen verta eivätkä kuolisi. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että hiussuonien verenpaine kohoaa, mikä on epätavallista hiussuonissa. Tämä rakenteellisesti hauraiden hiussuonien altistuminen poikkeuksellisen korkealle verenpaineelle voi johtaa näiden pienien verisuonien rikkoutumiseen. Kun hiussuonet ovat kehittyneessä kookkaassa valtimoplakissa, niiden rikkoutuminen voi johtaa verenvuotoon itse plakkiin, mikä toisinaan aiheuttaa äkillisen, täydellisen tukkeuman valtimossa, kun tuo alue laajenee nopeasti (Paterson, 1936, 1938, an 1941).

Hiussuoni on rakenteellisesti verisuonen kaltainen muodostuen ainoastaan sisäkerroksesta ja muistuttaen paljon suuren valtimon sisäkerrosta ilman kahta tukikerrosta. Lisäksi hiussuonen läpimitta on hyvin pieni, mikä merkitsee, että punaverisolun on usein taivuttava hieman mahtuakseen läpi. Suurempien valtimoiden vähitellen ohentuessa hiussuoniksi, vain sisäkerros säilyy, koska hiussuonien ei normaalisti odoteta kestävän korkeaa verenpainetta, jota esiintyy lähellä sydäntä olevissa valtimoissa.

Miksi valtimonahtautumat kehittyvät

Valtimonahtautuminen tarkoittaa verisuonen sisäläpimitan supistumista. Kun ahtautuma tulee riittävän rajoittavaksi, verenvirtaus ahtauman kohdalta alavirtaan heikkenee.

Ahtautuminen tapahtuu, kun verisuonta ympäröivä seinämä paksuuntuu, mikä pienentää sisäisen kulkuväylän kokoa.
Useat tekijät voivat vaikuttaa valtimonahtautuman kehittymiseen. Käytännöllisesti katsoen kaikki näennäisesti erilaiset tekijät, jotka aiheuttavat ateroskleroottisen valtimonseinämän paksuuntumisen, johtuvat joko suoraan tai epäsuorasti C-vitamiinin puutoksesta. Todellisuudessa C-vitamiinin puutos näyttää olevan “lopullinen yleinen väylä”, joka määrää sen, saako tietty tekijä valtimonahtautuman kehittymään.

Todennäköisesti ensimmäinen merkittävä muutos, joka tapahtuu verisuonen seinämässä C-vitamiinin puutoksesta johtuen, on glykoproteiinien geelimäisyyden häviäminen peruskalvolla ja perusaineessa. Elektronimikroskopia on tähän muutokseen liittyen osoittanut, että endoteelisolut keripukista kärsivillä marsuilla alkavat irrota (Gore et aI., 1965).

Tätä “sisäisen sidosaineen” geelimäisyyden katoamista voidaan pitää valtimonkovettuman “rappeutumisvaiheena”. Tämä rappeutuminen johtaa irtonaisten glykoproteiinien vuotamiseen vereen, ja perusaineen geelimäinen koostumus muuttuu vesimäiseksi. Kun perusaine menettää otteensa soluista, jotka muodostavat sisäseinämän, verisuoniseinämä “hajoaa” ja sitten keho tekee korjausliikkeen “vahvistamalla” valtimoseinämää.

Tämä perusaineen hajoaminen johtaa suoraan useisiin seurauksiin myöhemmin.
Gersh ja Catchpole (1949) esittivät, että tämä muutos perusaineen fyysisessä koostumuksessa vaikuttaa sekä ravinteiden että metaboliittien jakautumiseen verisuonien solujen välillä. He korostivat, että perusaineen normaali geelimäinen tila pyrkii olemaan vesiliukoinen, vaikka perusaineen epänormaali geelimäisyyden menettänyt tila on hyvin vesiliukoinen. Tällaisella liukoisuuden muutoksella voi olla hyvin laajat vaikutukset siihen, mitä näihin alueisiin voi diffusoitua tai olla diffusoitumatta.
Gersh ja Catchpole esittivät, että on todennäköistä, että suuret toisiinsa yhteydessä olevat molekyylit perusaineessa tuottavat myös pienempiä molekyylejä. Näillä pienemmillä molekyyleillä on suurempi mahdollisuus sitoutua ja/tai vuorovaikuttaa sellaisten ravinteiden ja kuona-aineiden kanssa, jotka normaalisti kulkevat solujen ja veren välillä normaalilla tavalla.

Tällaiset vuorovaikutukset voisivat ratkaisevasti ehkäistä endoteelisolujen kykyä estää epätoivottujen aineiden läpäisyä ja niiden myöhempää kertymistä.

Muistanette, että endoteelisolut ovat todellisuudessa sisältyneenä peruskalvoon. Se, onko peruskalvo kiinteä ja geelimäinen vai löysä ja vesimäinen, määrää, tarttuvatko tietyt aineet (kuten kalsium, kolesteroli ja rasvat) epänormaalisti verisuonen seinämään aiheuttaen vähitellen etenevän paksuuntumisen. Tällaista paksuuntumista havaitaan yleisesti valtimonkovettuman alkuvaiheissa.

Toisaalta minkä tahansa tekijän (kuten kalsium, kolesteroli ja rasvat), joka lisää peruskalvon paksuutta, voidaan odottaa heikentävän hyödyllisten aineiden (kuten C-vitamiinin ja muiden ravinteiden) kykyä normaalilla tavalla läpäistä verisuonen seinämä päästäkseen syvälle kudoksiin.

Gersh ja Catchpole esittivät myös, että alkujaan tapahtuva perusaineen tai peruskalvon hajoaminen suoraan edistää kalsiumkertymien epänormaalia muodostumista näihin aineisiin. Vaikka kovia, kivimäisiä kalkkiutumia nähdään vasta kalkkiutumisen viime vaiheissa, on kiinnostavaa havaita, että alttius kalkkiutumiselle näyttää alkavan jo sairauden alkuvaiheessa.

Leviäminen: valtimonkovettuman toinen vaihe
Kun peruskalvon/-solujen välinen perusaine on menettänyt geelimäisen koostumuksensa ja muuttunut yhä vesiliukoisemmaksi, seuraavat muutokset valtimonkovettuman säännöllisessä kehityksessä voivat nyt tapahtua. Kaikki nämä myöhemmät valtimonkovettuman muutokset voidaan ilmaista lyhyesti valtimonkovettuman leviämisvaiheena, joka seuraa edellä esitettyä rappeutumisvaihetta.

Pian sen jälkeen, kun perusaine menettää geelimäisyytensä ja rasvat kertyvät siihen, havaitaan, että suuri määrä soluja kertyy ja lisääntyy verisuonen sisäkerroksen alueelle. Nämä solut ovat yleensä makrofageja, jotka ovat erityisiä valkoisia verisoluja, joiden tehtävänä on syödä sellaista, minkä keho tulkitsee vieraiksi epätoivotuiksi aineiksi. Tässä tapauksessa nämä vieraat aineet ovat perusaineessa ja peruskalvolla olevia rasvakertymiä. Tämä makrofagitulva voisi olla kehon korjausmekanismi sen yrittäessä toimittaa C-vitamiinia sellaisille verisuoniseinämän alueille, missä sitä on niukasti. Sitä mukaa kun enemmän rasvoja kertyy ja mitä enemmän makrofageja ilmaantuu “syömään” tuota rasvaa, verisuonen seinämässä alkaa näkyä selviä paksuuntumisen merkkejä niissä kohdissa, missä C-vitamiinivajausta oli alun perin eniten. Tämä verisuonen sisäkerroksen paksuuntuminen on yleensä ensimmäinen havaittava osoitus siitä, että valtimonkovettuman kehittyminen on alkanut.

Seuraava vaihe valtimonkovettuman kehityksessä riippuu välittömästä mikroympäristöstä, joka ympäröi vaurioitunutta peruskalvoa ja perusainetta. Kolesteroli- ja lipoproteiini(a) -tasot tuottavat yhdenlaisen vaikutuksen, kun taas näiden aineiden normaalit tai myös alhaiset tasot tuottavat toisenlaisen vaikutuksen. Myös veren toksiineilla ja mikrobeilla on oma vaikutuksensa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kun infektioiden aiheuttajien (esim. juurihoidetut hampaat tai iensairaus) ja toksiinien määrä veressä on vähentynyt merkittävästi tai niitä ei ole, tulehdustekijän valtimonkovettuman kehittymisessä voidaan odottaa olevan paljon vähäisempi. Vaikka nimenomaan C-vitamiinin puutos todennäköisesti ylläpitää tulehdusta kalkkiutuneen verisuonen seinämässä, tulehduksen ja toksisuuden odottaisi tekevän tulehdustekijästä valtimonkovettumassa paljon vakavamman. Infektio ja toksisuus jouduttavat myös C-vitamiinin köyhtymistä kehossa (Levy, 2002) ja verisuonen seinämässä.

Kurkkumätätoksiini, joka merkittävästi nopeuttaa C-vitamiinin vähenemistä, näyttää suosivan erästä valtimonkovettumatyyppiä, joka kohdistuu valtimoseinämän keskikerrokseen (media) sekä C-vitamiinin puutoksesta kärsivillä marsuilla (Menen and King, 1935) että normaaleilla marsuilla (Bailey, 1917). Menen ja King totesivat myös, että  muut infektoivat ja infektoivat/toksiset aineet voivat aiheuttaa paksuuntumista vain valtimoseinämän keskikerroksessa jättäessään sisäkerroksen paljolti ehjäksi.

Nämä tutkijat totesivat myös, että C-vitamiinia köyhdyttävä kurkkumätätoksiini aiheutti insuliinia tuottavien solujen rappeutumisen marsuilla. Tämä aiheutti veren glukoositason kohoamisen. Kuten tässä kirjassa toistuvasti osoitetaan, harvat riskitekijät toimivat täysin riippumattomasti ja toksiineilla on selvästi osuus niin diabeteksen aiheuttajana kuin jo olemassa olevan diabeteksen pahentajana, mikä sinänsä on merkittävä valtimonkovettuman riskitekijä.

Mistä tahansa toksiinista johtuva kliininen kuva riippuu yleensä siitä, mihin toksiini on biokemiallisesti taipuvainen kertymään. Tähän kertymäkohtaan kehittyy C-vitamiinin puutos.

C-vitamiinin puutosaste on myös merkittävä tekijä, joka määrää sillä hetkellä vaikuttavien muiden riskitekijöiden suhteellisen vaikutuksen. Riskitekijät eivät ole staattisia prosesseja. Useat tekijät voivat lisätä tai jopa vahvistaa toistensa vaikutusta ja tämä vaihtelu yhdessä suuremman tai pienemmän C-vitamiinin puutoksen kanssa voi aikaansaada erilaisia valtimonkovettuman kehitysvaiheita. King ja Menen (1935) päätyivät samanlaiseen johtopäätökseen sanoessaan, että “C-vitamiinin puutosalue on laaja” ja että bakteeritoksiineilla, esimerkiksi kurkkumätätoksiinilla, voi olla erilaisia haittatasoja C-vitamiinin puutosasteesta riippuen.
Toksiinista johtuva kliininen kuva riippuu siitä, mihin toksiini on taipuvainen kertymään paikallisen C-vitamiinin puutoksen kehittyessä siihen.

Rasvat, esim. kolesteroli ja lipoproteiini(a), alkavat kertyä perusaineeseen sen jälkeen, kun glykoproteiinit ovat menettäneet geelimäisyytensä johtuen siitä, että C-vitamiinin puutos on tapahtunut. Tämä rasva (lipidi) voidaan havaita käyttämällä väriainetta, joka näkyy mikroskoopissa (Moon ja Rinehart, 1952). Ohut, vesimäinen fyysinen este näyttää esittävän merkittävää osaa salliessaan veressä kiertävien rasvojen pääsyn muuttuneeseen perusaineeseen. Kuten edellä todettiin, peruskalvon/perusaineen liukenemisominaisuudet muuttuvat ratkaisevasti C-vitamiinin puutostilassa, mikä vaikuttaa suoraan siihen, pysyvätkö verestä peräisin olevat aineet liuoksessa päästyään peruskalvon/perusaineen alueelle.

Lyhyesti, paikallinen C-vitamiinin puutos valtimoseinämässä “rappeuttaa” peruskalvoa mahdollistaen epänormaalien liuotteiden kuten kalsiumin, kolesterolin ja rasvojen kertymisen. Sitten makrofagit lisääntyvät peruskalvossa jatkuen niin kauan kun liuotteiden epänormaali kertyminen jatkuu.

Ennen kuin valtimoiden C-vitamiinitaso normalisoituu, epänormaalien kertymien kehittyminen jatkuu ja makrofagit lisääntyvät edelleen ahmimaan liuotteita, jolloin valtimonkovettuma etenee hellittämättä.

Tällä valtimon paksuuntumistapahtumalla on useita synonyymejä, esimerkiksi vaurio, vamma (lesion), plakki (plague) tai tukkeuma (blockage).

Suomennos Jussi Yli-Panula
Lähde Stop America's #1 Killer!: Proof that the origin of all coronary heart disease is a clearly reversible arterial scurvy (Thomas E Levy, MD)

Lue myös Triglyseridit ja C-vitamiinin puutos (Lähde: Thomas E Levy, Stop America's #1 Killer...)